keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kuinkas tässä näin kävi eli neulevalaistuminen

Olen neulonut niin kauan kuin muistan, neli-viisivuotiaasta alkaen. Käsityöharrastus on kuulunut minunkin sukuni naisten elämään sekä käytännön pakon että estetiikan kaipuun muodossa. Menneiden polvien taidokkuus, ahkeruus ja sinnikkyys ovat tuottaneet uskomattoman kauniita töitä, mutta meteliä tekemisestä ei pidetty. Vaikka joukossa olisi ollut erityisen lahjakaskin tekijä, naapurista löytyi usein samanlainen.

Käsitöitä ei harrastettu nuoruusvuosinani julkisesti, vaan puikkoja heiluteltiin lähinnä koulun käytävillä istuen käsityöluokan edessä tai visusti neljän seinän sisällä. Käsityötuntien oppikin oli varsin maanläheistä ja inspiroimatonta: oikeaa ja nurjaa sopivassa järjestyksessä peläten hirveintä mahdollista eli silmien puikoilta tippumista.

Vuosien varrella tulin neuloneeksi oikeilla ja nurjilla silmukoilla monta monituista työtä. Sukkia, lapasia, sormikkaita, pipoja, villapaitoja ja -takkeja. Kauniista langoista tuli kauniita pintoja, mutta suurempaan lentoon en puikkoineni päässyt.

Kolme vuotta sitten yritin keksiä sopivaa käyttöä kauniille meleeratun lilan väriselle villalangalle, jota olin ostanut enemmän kuin villasukkatarpeiksi. Novitan lehdestä bongasin pitsihuiviohjeen, joka veti puoleensa. En ollut koskaan neulonut ensimmäistäkään pitsikuviota, mutta ohjeen mukaan sekin koostui oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja levennyksistä. Tutuista aineksista.




Huivin neulominen oli hidasta, ja tunsin itseni kömpelöksi. Lopputulos tuntui kuitenkin mieluisammalta kuin yksikään villasukkatekeleeni. Halusin lisää pitsiä puikoille!

Kuten usein käy, silmieni avauduttua aloin nähdä pitsineuletta joka puolella. Näin mainoksen Nancy Bushin virolaispitsineulekirjasta ja kävelin siltä istumalta kirjakauppaan ostamaan sen. Luin ahmimalla tekniikkaosiota ja ihailin toinen toistaan upeampia kuvia. Kirjassa kerrottiin taitavimpien neulojien pystyvän tuottamaan 20-30 huivia pitkien talvikuukausien aikana. Uskon, että talvikuukaudet etelänaapurissamme ovat suurinpiirtein yhtä pitkät ja viipyvät kuin täällä meilläkin, joten nopeakin tekijä tarvitsi paljon aikaa. Aloittelijana minulla ei siis ollut minnekään kiire, tässä lajissa ei tarvinnut juosta kilpaa.

Marjapuuronpunainen huivi on ensimmäinen ohuesta pitsilangasta neulomani huivi - harjoittelin kahden huivin verran mohairsekoitteella. Tunteja työhön upposi hirveä määrä, mutta innostuksen siivittämänä se eteni nopeasti.


Villasukan voi neuloa helposti valmiiksi yhdessä illassa. On helppo kehittää itselleen suorituspakko, velvollisuus tai kiire. Pitsihuivi ei valmistu viikossakaan, joten sen ääreen on helpompi pysähtyä. Silmukoista tuli minun meditaationi, läsnäoloharjoitukseni ja rauhoittumiskeinoni. Valmiiksi saamisesta on tullut vähitellen merkityksetön suure, tekeminen on harrastamiseni kohde. Kun ei ole pakkoa saavuttaa maalia, purkamisesta ja uudelleen yrittämisestä on tullut helppoa. Epäonnistuminen ei enää kuulu harrastukseni sanastoon, koska jokainen neulottu silmukka on onnistunut riippumatta näöstään, koostaan tai kestostaan. Miten vapauttavaa!


Jotkut mallit oli neulottava useampaan kertaan.



Haapsalun pitsistä tuli minulle erityinen neulekokemus, jonka myötä opin uusia tapoja neuloa perussilmukoitani. Vähitellen innostuin etsimään tietoa netistä ja törmäsin neuloblogien uskomattamaan runsauteen. En olisi uskonut liittyväni seuraan, yksityisesti ja salaa neulova.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti