Tavoitteena tavallisuus

Arvostan itsetehtyjä vaatteita valtavasti. Niiden ei tarvitse näyttää tehdastuotetuilta eikä kaupasta ostetuilta. Luovuus ja terveellinen suurpiirteisyys vetoavat minuun. Ihailen villejä väriyhdistelmiä, vapaalla kädellä piirrettyjä suunnitelmia ja taatusti uniikkeja malleja.

Paitsi silloin, kun kiskon kaapista päällepantavaa. Pidän toki luovista ja uniikeista vaatteista, mutta en villin boheemeista ja riemunkirjavista. Neuloessani toteutan useimmiten tätä maltillista linjaa, koska mielelläni neulon sellaista, jonka itsekin pistäisin päälleni. Puolisoni on samaa maata, ja hänelle on turha tarjota raidallisia villasukkia tai värikästä kirjoneulevillapaitaa. Kaappiin jäisivät. Lämpimälle mustalle perusneuleelle oli talvella kuitenkin tarvetta, joten maltillinen neuloja pääsi töihin.

Vierailin käsityötarvikemekka Karnaluksissa Tallinnassa viime syksynä. Sieltä tarttui mukaan vain maltillisia ostoksia: mustaa vironvillaa "paalillinen" ja mustaa kidmohair-silkkiyhdistelmää. Vironvilla oli puolison neuleeseen juuri sopivan vahvuista.

Mittailin vanhoja villapaitoja ja neuloin mallineuletilkun. Laskeskelin silmukkamääriä ja piirtelin ruutupaperille. Lopputuloksesta tuli juuri sellainen kuin halusin: tavallinen ja käyttökelpoinen. Sellainen, josta ei tarvitse kysellä, onko se itse tehty. Mittailukin onnistui, sillä neule istui erinomaisesti - toisin kuin tässä hengarilla roikkuessa. Hihoissa on pyöriö, ja kauluksen vetoketju antaa tarpeellista huojennusta, kun sisällä on kuuma ja ulkona kylmä.

Suhteellisen ilmava neulepinta syntyi 3,5 mm puikoilla. Pinta pehmeni ja sileni huomattavasti kastelun ansiosta.

Koska löyhäkierteinen 100 % villa ei kestä kulutusta kovin hyvin, laitoin kyynärpäihin nahkapaikat. Hauska sattuma oli, että viime talvena paikkoja näkyi monen pintamuotiliikkeen neuleissa.

Opettelin resoreissa tubular cast-on -tekniikkaa. Reunuksista tuli mukavan napakat. Reikäisen näköinen resori johtuu kierretyistä oikeista silmukoista, jotka olisivat kenties vaatineet pienemmän puikkokoon.

Ihan pakko testata

Lapaskynsikkäät sattuivat silmiini ensimmäisen kerran ainakin 20 vuotta sitten. Niissä oli jotain valtavan viehättävää, vaikka huppu ei pysynyt paikallaan ja sormia paleli Helsingin talviviimassa. Joku viehätys taisi jäädä pysyväksi, koska huomaan katselevani noita lapasen sekamuotoja yhä uudelleen.

Viime talvena sain rohkeuspuuskan ja päätin kokeilla, miten selviäisin yhdistetystä lapasen ja kynsikkään neulonnasta. Tehtävä ei periaatteessa ollut mitenkään vaativa: ensimmäiset lapaseni sain aikaan varhaisina kouluvuosina, sormikkaatkin ennen rippikouluikää. Mutta pientä luovuutta hupun virittely silti vaati.

Miten se sitten onnistui? Jättämällä rystyn puolen silmukat odottamaan ja poimimalla korvaava määrä silmukoita pohjukoista. Huppua varten loin kämmenpuolelle saman verran uusia silmukoita.

Lankavalintani oli hieman tylsä Seitsemän veljestä, mutta halusin kuluttaa keränloppuja. Kirjoneuleen kuvion piirtelin jo viime syksynä ruutupaperille. Pidin kansanomaisesta kukka-aiheesta niin paljon, että neuloin sen useammankin kerran. 

Lapaskynsikkäiden huppu tuppaa näissäkin liukumaan pois paikaltaan. Tuotekehittely epäilemättä auttaisi vähän, mutta niin kireää reunusta hupulle tuskin voisi tehdä, ettei se kuitenkin venyisi käytössä. 

Onneksi näitä ei tarvita pitkään, pitkään aikaan!

Kaunista piukeutta

Pitsiä neuloessa usko on koetuksella, vaikka työ sujuisikin laulaen. Vaikka neulon omasta mielestäni tasaista jälkeä, kavennusten, lisäysten ja langankiertojen sekamelska tuottaa väistämättä pintaa, joka näyttää 70-luvun kreppisisustuskankaalta. 

Yksi risti kaksi, sekä möykky.

Vaikka ohjeen seuraamisessa ei olisi minkäänlaista ongelmaa, lopputuloksesta ei ole vielä aavistustakaan. Hirvitys alkaa kukoistaa vasta kastelun ja pingotuksen jälkeen. Ainoa pinkeys, josta syntyy jotain hyvää! 

Räsymaton päällä paksu froteepyyhe ja tasaisuuden lisäämiseksi vielä lakana. Nuppineulat pysyvät enimmäkseen hyvin paikoillaan, joskus tulee tosin pisteltyä lattiaan.

Käytän apuna pingotussetin metallipuikkoja, jolloin suorien reunojen asetteluun ei kulu seitsemääsataa nuppineulaa. Symmetrian hallinnasta tulee puikkojen avulla helpompaa kuin neula kerrallaan säätäen. Nuppiksien määrän kanssa ei kannata kitsailla, ellei halua lörpöttävää aaltoilua reunaan.

Vaikka villa kuivuu nopeasti, olen antanut huivien pingottua noin vuorokauden ajan. Uusi uljas muoto jää vankemmin kuidun muistiin, eikä vanhasta möykkykasasta ole enää jäljellä mitään. Ihastun pitsin esiin tulemisen ihmeeseen joka kerta!

Lankana Handun upea luomuhuivilanka, joka oli niin miellyttävää, että huivi neuloi itse itsensä neulojan ihastellessa vierestä.

Hyvän mallin kohdalla neulonta ei ole kerrasta poikki. On pakko kokeilla toisella langalla. Ja ehkä kolmannellakin...

Harmaansininen merinovilla jäi kakkoseksi miellyttävyydessä, eikä reunan pingotuskaan tainnut mennä ihan niin kuin piti.

Malli on neuleyhteisön ihastelema ja suosittelema Ishbel, jonka suunnittelija on Ysolda Teague. Selkeä ohje on ostettavissa nettikaupasta. Tein oman pienen muunnokseni kahden silmukan kavennuksiin, olkoon se oma mausteeni monen kopion joukossa.

Silmukka ja hengitys kerrallaan

Kun ympäröivä maailma ruokkii taipumustani kiireeseen ja suorittamiseen, tahdon panna vastaan. Paras ja toimivin keinoni on pysähtyä kuuntelemaan hengitystäni. En yritä muuttaa sitä, seuraan vain ikään kuin ulkopuolelta. Lihasjännitykset paljastavat itsensä ja voin valita rentouden.

Ajatusten kaaos pysähtyy neuloessa, kun en kiirehdi kohti valmista neuletta. Neulomisessani tärkeintä on pienin yksikkö. Yhden silmukan toteuttamisessa on kaikki, mitä tarvitsen. Joskus paras neulontameditaatio on neulontatauko. Siksi tässä ei ole kuvaa. On pysähtynyt hetki.