Pikku näperrystä

Syksyn märkyys ja pimeys on saanut kirjoittelun talviunille. Puikoilla valvotaan kuitenkin.

Mitään suurta ei ole valmistunut vähään aikaan. Tekeillä on lämmin villatakki, jonka suunnitelmat ovat eläneet pitkin matkaa aika tavalla. Tavallisista värivalinnoistani poiketen neule on harmaanruskea. Vähän niin kuin muutaman viime kuukauden maisemakin.

Pieniä lämmikkeitä olen saanut valmiiksi asti. Perusvillasukkia pidän päivittän, vaikka lämpötila ei varsinaisesti sitä vaatisikaan. Satojen neulottujen parien jälkeen lempisukakseni on muotoutunut riisuttu malli. Aloitan sen kärjestä, jalkapöydän leveimmällä kohdalla teen pienen levennyskiilan. Kantapään teen lyhennetyillä kerroksilla, enkä neulo varteen yleensä minkäänlaista resoria. Reuna rullaa pikkuriikkisen, mutta se ei haittaa.

Sinällään rauhallisen värinen liukuvärjätty sukkalanka muodosti hassut vaaleat raidat, tietysti aivan eri kohtiin.

Tänä syksynä ranteenlämmittimet ovat olleet sopivan lämmin käsivaruste. Niitä on mukava tehdä langanlopuista. Suoran putken neulominen on simppeliä, mutta pienillä variaatioilla saa sopivasti vaihtelua.

Silkkialpakkainen lanka on uskomattoman pehmeää, mutta nuhjaantuu käytössä nopeasti.

Alareunan taite pitää kovemmalla kulutuksella olevan osan jämäkkänä ja rullautumattomana.

Gudrun Sjödén Remix

Käsityöläisyys on jatkuvaa ympäristön teemojen muokkausta ja variaatiota. Puikkojen ja lankojen maailmassa upouusia innovaatioita tulee vastaan varsin harvoin, mutta vanhojen teemojen toistelussa on silti jotain luovaa ja ikuisesti uutta. Taiteellisesta luovuudesta ei ole kyse, vaan arkisesta ajatuksen vapaudesta, tilasta olla tavallinen ihminen omalla erityisellä ja erilaisella tavalla.

Ruotsalainen Gudrun Sjödén -yhtiö ammentaa vaatteissaan eri maiden kansanperinteestä ja yhdistää vaikutteet omanlaisekseen boheemin rikkaaksi ilotulitukseksi. Sulassa sovussa elävät geometriset kuviot, kukat, linnut ja välillä järisyttävät väriyhdistelmät.

Kurkistaessani jämälankapussiin näin oman Gudrun-maailmani ja ryhdyin varioimaan hyvää teemaa. "I steal from the best", sanoisi idolini.

Langanpätkistä virkattuja kukkasia tuli valmiiksi 28 kappaletta. Toiset olivat kammottavan värisiä, mutta monet jämälangat edustivat aika maltillista värimaailmaa ja omia lempivärejäni.

Kaivoin esiin myös luonnonvalkoisen ja grafiitinharmaan villasukkalangan. Neuloin isoilla puikoilla ainaoikeinneuleella kapean ja pitkän kolmiohuivin. Työ oli niin mieleinen, että neuloin toisenkin. (Tässä vaiheessa oli valitettavasti mentävä lankakauppaan. Hämmentävää, miten langanjämien käyttäminen vaatii ehdottomasti uusia lankahankintoja :)



Ensimmäiseen huiviin ompelin kiinni kasan kukkasia. Toisen ympärille virkkasin heleänsinisellä sukkalangalla reunuksen, joka toi mieleen vanhanaikaisten villahuopien reunojen pykäpistot.

Kolmiohuivin saa kiedottua mukavasti monta kertaa kaulan ympärille. Raidallisen ainaoikeinneuleen nurja puoli näyttää melko psykedeeliseltä, se voisi olla paraatipuolikin.

Koska lankaa oli tullut ostettua lisää, oli jatkoneulottava. Tein kukkahuiville pariksi raidalliset sukat, joiden nilkassa on vielä muutama kukkanen lisää. Kenkiin tai saappaisiin näitä ei voi tunkea, mutta usein villasukkia tulee käytettyä nimenomaan sisäkenkinä.

Jostain syystä kärsivällisyyteni on riittänyt viime aikoina vain pieniin näperryksiin ja välipalaneuleisiin. Puikoilla on odottamassa merinovillaiset polvisukat sekä pikkuriikkisillä 1,5 mm puikoilla ranteenlämmittimet, jotka saattavat kasvaa jopa hihoiksi asti. Se tosin vaatii piirustelua, laskinta, ruutupaperia ja koetilkkuneulontaa. Eli sitä pitkäjänteistä kärsivällisyyttä.

Mustiainen

Ihastuin romanttiseen ja hieman erilaiseen lukunutun malliin niin kovasti, että halusin itsellenikin sellaisen. Ensimmäinen kappale oli valkoinen, tästä tuli vuorostaan musta. Käyttökelpoinen musta vaate toki on, mutta aika huonosti neuleen yksityiskohdat näkyvät verrattuna valkoiseen serkkuunsa.

Lanka on vuosi sitten Tallinnasta hankkimaani vironvillaa, hieman karkeaa ja arkista. Neuloksesta tuli suhteellisen kevyttä, eikä paksu kauluskaan tunnu liian raskaalta. Piilotin kauluksen alle napin, joka on helppo pujottaa reunan pitsiverkosta läpi miltä kohtaa hyvänsä, jos kaulusta haluaa sulkea hieman ylempää.

Takkiosan mallineuleen pystysuuntaiset silmuraidat syntyvät langankierroista ja kavennuksista. Nauhamainen vyö on helppo pujottaa silmistä läpi sopivalta kohtaa. Neulos laskostuu mukavasti vyön kiristämisen myötä. Kaikkia reunoja koristavaa pitsiä sai neuloa huikean pitkän pätkän, mikä ehti jo käydä puuduttavaksi. Mukavinta oli pitsin kiinnittäminen, se muutti vaatteen ulkonäköä valtavasti.

Mustaa villalankaa on vielä runsaasti jäljellä, mutta nyt se saa odottaa rauhassa vuoroaan. Kaipaan jotain pehmeämpää ja värikkäämpää. Saapa nähdä, kuinka kauan menee ennen kuin taas palaan vanhaan tuttuun ja turvalliseen mustaani. Kyllästymisestä huolimatta epäilen, ettei kovin kauan...

Minne nämä langanpätkät saisi tungettua?

Kesän neulomiset eivät ole olleet ihan niin olemattomia kuin miltä näyttäisi, mutta valmista ei ole kovasti näyttää. Muutamia sukkia siellä täällä, musta lukunuttukin - täysin mahdoton kuvattava - valmiina. Koska inhoan tavaran kerryttämistä, jokainen työ synnyttää uuden dilemman: mitä tehdä ylijäämälangalle?

Vuoden ajan olen yrittänyt hankkiutua eroon pikkukeristä tekemällä niistä jotain puolihyödyllistä. Ensimmäinen mieleenjuolahtanut sekalankateos oli pannulappu, mutta niiden tarve on varsin rajallinen. Sitten siirryin raidallisiin sukkiin, joihin saa uppoamaan yllättävän paljon kaikenlaista epämääräistä.

Saapassukkana tuskin kestävät, mutta kotihissutteluun nämä varmaankin kelpaavat.

Muutama vihreä ja harmaa jämäkerä upposi kului sopivasti loppuun, mutta kirjoneuleen kirjava lanka ei oikein toiminut, kuviot tuhriintuivat taustaansa. Huti, mutta aina ei voi voittaa.

Kahdesta ihanasta pitsilanganjämästä tuli ranteenlämmittimet marimekkoraidoin.

Yksinkertaistakin yksinkertaisempaa: tasona neliskanttiset kappaleet, jotka on virkattu reunasta yhteen. Ohuet merinolangat lörpättävät taatusti muutaman käyttökerran jälkeen, mutta tuntuma on superpehmeä.

Viimeisin yritelmä on koristeiden virkkaus. Olen tehnyt parisenkymmentä simppeliä kukkasta, joissa kussakin on kahta eri väriä. Niistä tulee hyväntekeväisyysmyyjäistöiden pieniä ekstroja, joten kuvia sitten myöhemmin.

Kuinkas tässä näin kävi eli neulevalaistuminen

Olen neulonut niin kauan kuin muistan, neli-viisivuotiaasta alkaen. Käsityöharrastus on kuulunut minunkin sukuni naisten elämään sekä käytännön pakon että estetiikan kaipuun muodossa. Menneiden polvien taidokkuus, ahkeruus ja sinnikkyys ovat tuottaneet uskomattoman kauniita töitä, mutta meteliä tekemisestä ei pidetty. Vaikka joukossa olisi ollut erityisen lahjakaskin tekijä, naapurista löytyi usein samanlainen.

Käsitöitä ei harrastettu nuoruusvuosinani julkisesti, vaan puikkoja heiluteltiin lähinnä koulun käytävillä istuen käsityöluokan edessä tai visusti neljän seinän sisällä. Käsityötuntien oppikin oli varsin maanläheistä ja inspiroimatonta: oikeaa ja nurjaa sopivassa järjestyksessä peläten hirveintä mahdollista eli silmien puikoilta tippumista.

Vuosien varrella tulin neuloneeksi oikeilla ja nurjilla silmukoilla monta monituista työtä. Sukkia, lapasia, sormikkaita, pipoja, villapaitoja ja -takkeja. Kauniista langoista tuli kauniita pintoja, mutta suurempaan lentoon en puikkoineni päässyt.

Kolme vuotta sitten yritin keksiä sopivaa käyttöä kauniille meleeratun lilan väriselle villalangalle, jota olin ostanut enemmän kuin villasukkatarpeiksi. Novitan lehdestä bongasin pitsihuiviohjeen, joka veti puoleensa. En ollut koskaan neulonut ensimmäistäkään pitsikuviota, mutta ohjeen mukaan sekin koostui oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja levennyksistä. Tutuista aineksista.

Huivin neulominen oli hidasta, ja tunsin itseni kömpelöksi. Lopputulos tuntui kuitenkin mieluisammalta kuin yksikään villasukkatekeleeni. Halusin lisää pitsiä puikoille!

Kuten usein käy, silmieni avauduttua aloin nähdä pitsineuletta joka puolella. Näin mainoksen Nancy Bushin virolaispitsineulekirjasta ja kävelin siltä istumalta kirjakauppaan ostamaan sen. Luin ahmimalla tekniikkaosiota ja ihailin toinen toistaan upeampia kuvia. Kirjassa kerrottiin taitavimpien neulojien pystyvän tuottamaan 20-30 huivia pitkien talvikuukausien aikana. Uskon, että talvikuukaudet etelänaapurissamme ovat suurinpiirtein yhtä pitkät ja viipyvät kuin täällä meilläkin, joten nopeakin tekijä tarvitsi paljon aikaa. Aloittelijana minulla ei siis ollut minnekään kiire, tässä lajissa ei tarvinnut juosta kilpaa.

Marjapuuronpunainen huivi on ensimmäinen ohuesta pitsilangasta neulomani huivi - harjoittelin kahden huivin verran mohairsekoitteella. Tunteja työhön upposi hirveä määrä, mutta innostuksen siivittämänä se eteni nopeasti.

Villasukan voi neuloa helposti valmiiksi yhdessä illassa. On helppo kehittää itselleen suorituspakko, velvollisuus tai kiire. Pitsihuivi ei valmistu viikossakaan, joten sen ääreen on helpompi pysähtyä. Silmukoista tuli minun meditaationi, läsnäoloharjoitukseni ja rauhoittumiskeinoni. Valmiiksi saamisesta on tullut vähitellen merkityksetön suure, tekeminen on harrastamiseni kohde. Kun ei ole pakkoa saavuttaa maalia, purkamisesta ja uudelleen yrittämisestä on tullut helppoa. Epäonnistuminen ei enää kuulu harrastukseni sanastoon, koska jokainen neulottu silmukka on onnistunut riippumatta näöstään, koostaan tai kestostaan. Miten vapauttavaa!

Jotkut mallit oli neulottava useampaan kertaan.

Haapsalun pitsistä tuli minulle erityinen neulekokemus, jonka myötä opin uusia tapoja neuloa perussilmukoitani. Vähitellen innostuin etsimään tietoa netistä ja törmäsin neuloblogien uskomattamaan runsauteen. En olisi uskonut liittyväni seuraan, yksityisesti ja salaa neulova.

Enemmän laulua

Viime viikot ovat kuluneet enemmän laulamisen kuin neulomisen merkeissä. Hiljaisinakin hetkinä päässä on soinut Alban Bergin päihdyttävän kaunis Die Nachtigall. Keskikesän valo, syreenien tuoksu ja keskiaikaisen kirkon kellotapulin kattopaanujen tervan tuoksu ovat olleet musiikille täydellinen ympäristö. Eilen suljin pianon kannen ja taitoin nuottitelineen kasaan. Nyt on ääni kiinni vähän aikaa!

Kesän aikana pyrin tarttumaan jälleen puikkoihin entistä ehommalla innolla. Neuloin kevään viimeisissä viimoissa äidille äitienpäivälahjaksi lukunutun kesämökin viileyksiin. Ihastuin malliin ja sen helppotekoisuuteen ja päätin tehdä itselleni samanlaisen mustasta vironvillasta. Pääsin alkuun toukokuun puolella, mutta sittemin työ ei ole edistynyt.

Valkoinen lanka on Seitsemää veljestä. Se ei ole erityisen miellyttävää neulottavaa, mutta käyttövaatteeseen varsin sopivaa konepestävyytensä ansiosta. Luonnonvalkoinen väri oli hieman häiritsevän kellertävä, mutta pitsikuvio tulee vaaleudessa mukavasti esiin. Shaalikaulus ja ympäröivät neulepitsit tekivät vaatteesta juhlallisemman kuin arkinen lankavalinta olisi antanut uskoa.

Malli on amerikkalaisesta kirjasta nimeltään "Romantic Style", jonka ostin Hobbooks-kirjakaupan sulkemisalennusmyynnistä. Ihastuin kirjaan ikihyviksi, vaikka se oli kallis, eikä alennusmyynti koskenut sitä. Neulon varmasti useammankin tämän opuksen malleista.

Lankaa jäi jonkun verran yli. Ensimmäinen jämätyö oli yksinkertaistakin yksinkertaisemmat villasukat. Aloitin ne kärjestä, tein reilun lisäyskiilan ennen tiimalasikantapäätä. Varteen en neulonut lainkaan resoria, rullautuva reunus näyttää ihan mukavalta. Varsi on lyhyt ja melko tyköistuva, joten se ei resoria kaipaakaan.

Levennyskiila näytti jotenkin kaljulta. Kirjoin ketjupistoilla irlanninvihreät neliapilat, jotka maskeerasivat hassut kohdat piiloon.

Toinen jämätyö oli virkattu meikkipussi, mutta siitä tuli niin ruma, etten viitsinyt edes kuvata. Tehtävänsä se hoitaa ihan hyvin, eikä ruma ulkonäkö haittaa laukun pohjalla.

Juhannuksen superkuu tuo mieleen väistämättä Eino Leinon yölaulun.

Ruislinnun laulu korvissani, 

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino: Nocturne 1903

Tavoitteena tavallisuus

Arvostan itsetehtyjä vaatteita valtavasti. Niiden ei tarvitse näyttää tehdastuotetuilta eikä kaupasta ostetuilta. Luovuus ja terveellinen suurpiirteisyys vetoavat minuun. Ihailen villejä väriyhdistelmiä, vapaalla kädellä piirrettyjä suunnitelmia ja taatusti uniikkeja malleja.

Paitsi silloin, kun kiskon kaapista päällepantavaa. Pidän toki luovista ja uniikeista vaatteista, mutta en villin boheemeista ja riemunkirjavista. Neuloessani toteutan useimmiten tätä maltillista linjaa, koska mielelläni neulon sellaista, jonka itsekin pistäisin päälleni. Puolisoni on samaa maata, ja hänelle on turha tarjota raidallisia villasukkia tai värikästä kirjoneulevillapaitaa. Kaappiin jäisivät. Lämpimälle mustalle perusneuleelle oli talvella kuitenkin tarvetta, joten maltillinen neuloja pääsi töihin.

Vierailin käsityötarvikemekka Karnaluksissa Tallinnassa viime syksynä. Sieltä tarttui mukaan vain maltillisia ostoksia: mustaa vironvillaa "paalillinen" ja mustaa kidmohair-silkkiyhdistelmää. Vironvilla oli puolison neuleeseen juuri sopivan vahvuista.

Mittailin vanhoja villapaitoja ja neuloin mallineuletilkun. Laskeskelin silmukkamääriä ja piirtelin ruutupaperille. Lopputuloksesta tuli juuri sellainen kuin halusin: tavallinen ja käyttökelpoinen. Sellainen, josta ei tarvitse kysellä, onko se itse tehty. Mittailukin onnistui, sillä neule istui erinomaisesti - toisin kuin tässä hengarilla roikkuessa. Hihoissa on pyöriö, ja kauluksen vetoketju antaa tarpeellista huojennusta, kun sisällä on kuuma ja ulkona kylmä.

Suhteellisen ilmava neulepinta syntyi 3,5 mm puikoilla. Pinta pehmeni ja sileni huomattavasti kastelun ansiosta.

Koska löyhäkierteinen 100 % villa ei kestä kulutusta kovin hyvin, laitoin kyynärpäihin nahkapaikat. Hauska sattuma oli, että viime talvena paikkoja näkyi monen pintamuotiliikkeen neuleissa.

Opettelin resoreissa tubular cast-on -tekniikkaa. Reunuksista tuli mukavan napakat. Reikäisen näköinen resori johtuu kierretyistä oikeista silmukoista, jotka olisivat kenties vaatineet pienemmän puikkokoon.

Ihan pakko testata

Lapaskynsikkäät sattuivat silmiini ensimmäisen kerran ainakin 20 vuotta sitten. Niissä oli jotain valtavan viehättävää, vaikka huppu ei pysynyt paikallaan ja sormia paleli Helsingin talviviimassa. Joku viehätys taisi jäädä pysyväksi, koska huomaan katselevani noita lapasen sekamuotoja yhä uudelleen.

Viime talvena sain rohkeuspuuskan ja päätin kokeilla, miten selviäisin yhdistetystä lapasen ja kynsikkään neulonnasta. Tehtävä ei periaatteessa ollut mitenkään vaativa: ensimmäiset lapaseni sain aikaan varhaisina kouluvuosina, sormikkaatkin ennen rippikouluikää. Mutta pientä luovuutta hupun virittely silti vaati.

Miten se sitten onnistui? Jättämällä rystyn puolen silmukat odottamaan ja poimimalla korvaava määrä silmukoita pohjukoista. Huppua varten loin kämmenpuolelle saman verran uusia silmukoita.

Lankavalintani oli hieman tylsä Seitsemän veljestä, mutta halusin kuluttaa keränloppuja. Kirjoneuleen kuvion piirtelin jo viime syksynä ruutupaperille. Pidin kansanomaisesta kukka-aiheesta niin paljon, että neuloin sen useammankin kerran. 

Lapaskynsikkäiden huppu tuppaa näissäkin liukumaan pois paikaltaan. Tuotekehittely epäilemättä auttaisi vähän, mutta niin kireää reunusta hupulle tuskin voisi tehdä, ettei se kuitenkin venyisi käytössä. 

Onneksi näitä ei tarvita pitkään, pitkään aikaan!

Kaunista piukeutta

Pitsiä neuloessa usko on koetuksella, vaikka työ sujuisikin laulaen. Vaikka neulon omasta mielestäni tasaista jälkeä, kavennusten, lisäysten ja langankiertojen sekamelska tuottaa väistämättä pintaa, joka näyttää 70-luvun kreppisisustuskankaalta. 

Yksi risti kaksi, sekä möykky.

Vaikka ohjeen seuraamisessa ei olisi minkäänlaista ongelmaa, lopputuloksesta ei ole vielä aavistustakaan. Hirvitys alkaa kukoistaa vasta kastelun ja pingotuksen jälkeen. Ainoa pinkeys, josta syntyy jotain hyvää! 

Räsymaton päällä paksu froteepyyhe ja tasaisuuden lisäämiseksi vielä lakana. Nuppineulat pysyvät enimmäkseen hyvin paikoillaan, joskus tulee tosin pisteltyä lattiaan.

Käytän apuna pingotussetin metallipuikkoja, jolloin suorien reunojen asetteluun ei kulu seitsemääsataa nuppineulaa. Symmetrian hallinnasta tulee puikkojen avulla helpompaa kuin neula kerrallaan säätäen. Nuppiksien määrän kanssa ei kannata kitsailla, ellei halua lörpöttävää aaltoilua reunaan.

Vaikka villa kuivuu nopeasti, olen antanut huivien pingottua noin vuorokauden ajan. Uusi uljas muoto jää vankemmin kuidun muistiin, eikä vanhasta möykkykasasta ole enää jäljellä mitään. Ihastun pitsin esiin tulemisen ihmeeseen joka kerta!

Lankana Handun upea luomuhuivilanka, joka oli niin miellyttävää, että huivi neuloi itse itsensä neulojan ihastellessa vierestä.

Hyvän mallin kohdalla neulonta ei ole kerrasta poikki. On pakko kokeilla toisella langalla. Ja ehkä kolmannellakin...

Harmaansininen merinovilla jäi kakkoseksi miellyttävyydessä, eikä reunan pingotuskaan tainnut mennä ihan niin kuin piti.

Malli on neuleyhteisön ihastelema ja suosittelema Ishbel, jonka suunnittelija on Ysolda Teague. Selkeä ohje on ostettavissa nettikaupasta. Tein oman pienen muunnokseni kahden silmukan kavennuksiin, olkoon se oma mausteeni monen kopion joukossa.

Silmukka ja hengitys kerrallaan

Kun ympäröivä maailma ruokkii taipumustani kiireeseen ja suorittamiseen, tahdon panna vastaan. Paras ja toimivin keinoni on pysähtyä kuuntelemaan hengitystäni. En yritä muuttaa sitä, seuraan vain ikään kuin ulkopuolelta. Lihasjännitykset paljastavat itsensä ja voin valita rentouden.

Ajatusten kaaos pysähtyy neuloessa, kun en kiirehdi kohti valmista neuletta. Neulomisessani tärkeintä on pienin yksikkö. Yhden silmukan toteuttamisessa on kaikki, mitä tarvitsen. Joskus paras neulontameditaatio on neulontatauko. Siksi tässä ei ole kuvaa. On pysähtynyt hetki.